Tuntoja varhaiskeskenmenosta

Sain tosiaan varhaiskeskenmenon viikolla 6+0. Raskaus oli vielä todella alussa, mutta kuitenkin sen verran pitkällä että uskalsin jo iloita siitä. Oli myös ihanaa suunnitella ja spekuloida ystäväporukassa tätä tulevaa perheenlisäystä kun he tuntuivat olevan asiasta vähintään yhtä innostuneita kuin minäkin. Täytyy myöntää että tuli oltua ehkä jopa turhan innoissaan, enhän edes ollut vielä käynyt ensimmäisessä ultrassa ja konkreettisesti nähnyt sisälläni kehittyvän jotain. Lapsi kuitenkin on sen verran toivottu, että kummasti sitä vaan rupesi asiasta leijumaan, vaikka järki koko ajan yritti kehottaa pitämään jalat maassa. Enhän edes tiennyt onko minun ylipäätään mahdollista saada lapsia, kunnes testi näytti kirkasta plussaa. Ikävä kyllä jouduin toteamaan kantapään kautta iloinneeni liian aikaisin.

Kuva täältä.

Otin raskauden keskeytymisen melko raskaasti, vaikka en sitä läheisille niin näyttänytkään. Kai sitä mietti, että saanko olla näin tolaltani, raskaushan oli vielä todella alussa. Toisaalta jokainen ottaa asiat omalla tavallaan. Voiko sitä eri ihmisten kokemia suruja ja suremistapoja edes verrata toisiinsa? Eräs läheiseni meni aikanaan ensimmäiseen ultraan ja raskaus jouduttiin keskeyttämään, koska sydänääniä ei kuulunut. Toinen tuttavani kertoi joutuneensa synnyttämään seitsenkuisen vauvan sen kuoltua kohtuun. Itse en ehtinyt edes nähdä tai tuntea alkiota. Suruni tuntuu jotenkin mitättömältä heidän mahdolliseen suruunsa verrattuna.

Tunsin kerrankin saaneeni jotain täydellistä aikaiseksi mutta en saanut viedä asiaa loppuun. Ehkä en surekkaan menetystä vaan surun kaltainen tunne onkin jokin muu. Syyllisyys, epätieto, pettymys, viha, häpeä... Kaikki varmasti sallittuja tunteita, mutta tuntuu kuitenkin liioitetulta tuntea niin vahvasti. Keskenmenoa ei pysty edesauttamaan eikä ehkäisemään ja silti miettii että miksi näin kävi? Miksi joku toinen saa tehtyä lapsia kuin liukuhihnalta ja minä en onnistunut pitämään "lasta" sisälläni tuon kauempaa? Millainenkohan siitä olisi tullut? Miksi näin kävi? Miksi minun piti epäonnistua..? 

Kuva täältä.

Kokemus jätti minuun jälkensä, mutta silti halu tulla äidiksi on edelleen kova. Joka kuukausi sitä toivoo sydämensä kyllyydestä että tärppäisi. Samalla kuitenkin pelottaa. Pelkään, voinko nauttia raskaudesta täysillä vai meneekö raskausaika täysin huolehtimiseen että onhan kaikki hyvin. Kyllä tuo säikäytti ja muistutti taas, että asiat eivät ole päivänselvyyksiä.

On kuitenkin lohduttavaa tietää, että meidän ylipäätään on mahdollista saada lapsia. Ja voin taata, jahka joskus saan kunnian olla äiti, että lapsestani tulee maailman rakastetuin ja toivotuin.

Syystä tai toisesta, tällä kertaa oli tarkoitus käydä näin.
 

Uusi päivä, uudet kujeet

Odotit varmaan, että vuorossa on hehkutusta, kuinka pirtelödietti onnistui ja täällä kirjoittelee normaalipainoinen naikkonen? 

Väärin...

En edes enää muista mihin se pirtelödietti tyssäsi. Mutta niin siinä nyt kuitenkin kävi, että pirtelöt jäi kauppaan ja lenkkipoluilla jolkottelee joku muu kuin minä... Vanhat ruokailutottumukset palasivat arkeen ja paino pompsahti takaisin sinne ysikympin päälle. En tosin ole puoleen vuoteen uskaltanut käydä vaa'alla, mutta eipä kyllä ole tarvinut pienempiä vaatteitakaan ostella...

Onneksi tämä ei ole mikään laihdutusblogi!

No, pömpön pienennys ei ottanut tuulta alleen mutta siitä huolimatta elämä heitteli meikäläistä entistä mukavampaan suuntaan. Nyt nimittäin on tavoitteena tuo vatsan kasvattaminen! Elämääni asteli ihana mies ja haaveilu perheestä alkoi!

Heinäkuun alussa sain outoja vatsakipuja. Alavatsan kouristukset vetivät minut melkein kumaraan ja tuli pientä veristä vuotoa. No, kuten arvata saattaa, raskaustesti näytti positiivista! Katseltiin miehen kanssa elokuvaa ja kävin tekemässä testin "salaa" mainoskatkolla vessassakäynnin yhteydessä. Hipsin takaisin sohvalle sanomatta mitään, vaikka näin että testitikkuun alkoi samantien hahmottumaan toinen viiva. Seuraavalla mainoskatkolla totesin, että tein testin, mutten uskalla mennä katsomaan. Eihän sitä sinne vessaankaan voinut jättää, joten pakko oli rohkaista mieli ja mennä katsomaan, että onko se? Eikö se ole? Onko se? No, olihan se!! Siinä sitten vähän epäuskoisena istuttiin rinnakkain sohvalla, kuinka nopeasti olikaan tärpännyt! Raskaus onnistui heti toisesta kierrosta alettuamme "yrittämään" lasta. Tai no mentiin periaatteella "tulkoon jos on tullakseen" mutta kappas, sehän päätti tulla lähes välittömästi. 

Kukaan ei ikimaailmassa voi kuvitella kuinka onnelliseksi tuo toinen viiva minut teki! Olen koko aikuisikäni toivonut lasta ja kerrankin löytyi mies, jonka kanssa tämä unelma voisi toteutua! Vaikka raskaus oli tosi alussa, koko kesäloma meni molempien osalta vauva-arjesta haaveillessa. Mietittiin kumpi sieltä tulee ja nimeä ym. Kesäloma loppui ja ikävä kyllä samaan aikaan myös raskaus... 

Kuva: http://www.annegeddes.com/

Olin loman jälkeen ensimmäistä päivää töissä, kun tuntui, että nyt valuu jotain. Vaistomaisesti heti vessaan tarkistamaan ja järkytyksekseni jouduin toteamaan sen olevan verta! Lähdettiin S:n kanssa välittömästi työvuoroni jälkeen päivystykseen ja uutiset olivat musertavat: "Kohtu on tyhjä." S odotti aulassa ja kävellessäni häntä kohti mietin, että kyllä mä tän skarppaan. Mutta mun ei edes tarvinnut katsoa S:ää silmiin, kun repesin lohduttomaan itkuun. S tiesi heti mistä on kysymys. Rankin vaihe oli kuitenkin vielä edessä: mennä kotiin ja kertoa miehelle. Mies otti uutisen kuitenkin hyvin vastaan. Piti minua sylissä ja lohdutti. Se on ihana. Tasapainottaa hyvin tällaista henkeen ja vereen tunteellista tuulimyllyä! Se on mun vuoristoradan jarrumies.

En tiiä, tuleeko tästä nyt tällainen odotukseen tai sen puuttumiseen perustuva blogi. Jotenkin kuitenkin tuo varhaiskeskenmeno ja perheen perustamisen odotus laittaa niin paljon ajatuksia tän pienen ihmispolon päähän, että tekee ihan hyvää purkaa niitä välillä kirjoittamallakin. Ja haluan ehdottomasti pitää tämän blogin elossa! 

Tämä nyt oli tällainen pieni väliaikakatsaus. Ja koska tämä kirjoituskärpänen puraisi, niin eiköhän jatkoa seuraa piankin. 

Hyviä uutisia!

Arvatkaas mitä? Tänään saavutin kaksi tavoitetta kerralla, sillä aamulla vaaka näytti "vain" 89,0 kg!? 17 päivää ja -5,3 kg! No, ei mulla tietenkään taas ollut kameraa siinä hollilla, ku ajattelin että "ihan ohimennen vaan piipahdan vaa'alla", kun eikös mun vaan kerta viikkoon pitäny käydä? Mutta hei oikeesti, -5,3 kg!
 

Minä kuvassa ≠ minäkuva

Koska eilen en muistanut ottaa vaa'an lukemasta kuvaa, otin tänään. Ja kappas vain, sehän näyttää vielä vähemmän kuin eilen! Viisi pudotettua kiloa häämöttää sadan gramman päässä! 

Ensimmäinen tavoite -5 kg. Toinen tavoite alle 90 kg. Kolmas tavoite -10 kg? Vai pitäisiköhän laittaa joku välitavoite..? Kivaa laittaa tavoitteita, kun kerta toisensa jälkeen vaaka näyttää vähemmän ja vähemmän.

Sain kun sainkin sen satulan laitettua pyörään oikein ja lähdin koeajolle. Ei näihin hommiin mitään miestä tarvita näköjään. En nyt pyöräillyt kuin tohon kolmen kilsan päähän käymään kioskilla, mutta tuleehan siitä jo "jopa" kuusi kilometriä yhteensä. Mikä siinä on, että aina pitää polkea täyttä vauhtia? Ylämäissä ei voi vaihtaa vaihdetta pienemmälle, vaan keuhkojen huutaessa hoosiannaa painettava seisten polkien eteenpäin? Vieläkin tuntuu sellanen polte hengittäessä. Toi kuusi kilometriä oli varmaan ihan hyvä matka näin alkuun, koska muuten olisin varmaan kuukahtanu matkan varrelle. Pyöräily on kyl ihan mukava lisä ton lenkkeilyn rinnalle, koska väkisinkin alkaa maisemat ja reitit puuduttaa. Pyörällä pääsee kuitenkin nopeasti edes vähän kauemmas kotoonta. Ja huomasimpa tossa muutes, että S:n autossa on peräkoukku (ja mulla jossain jemmassa auton perään laitettava pyöränkuljetusteline)! Jos siis joskus poljen liian kauas, pyörää ei tarvitse jättää sinne, vaan voin soittaa ikioman maantiepartion avuksi. Ei ole nimittäin kerta eikä kaksi, kun en ole jaksanut polkea jostain takaisin...

Tänään tein sitten vihdoinkin sen ällöttävänkin jutun, nimittäin kuvasin itseni.
 

4.4.2013: 158 cm, 90,4 kg BMI 36,1

On muutes aika rankkaa nähdä kaunistelematon totuus omasta vartalostaan. Ja nyt kuvia tuijotellessa vielä rankemmalta tuntuu julkaista nuo. Ei tuo ole se, mitä peili mulle näyttää. Olenko se oikeasti minä? Vaikka tässä nyt on ollut kymmenisen vuotta aikaa totutella isompaan ulkomuotoon, vieläkin se minäkuva on aivan jotain muuta. Ja on aina ollut, normaalivartaloisenakin. Minkä takia sitä ei voi pienempikokoisena olla tyytyväinen itseensä vaan näkee itsensä lihavana (/isompana kuin muut)? Minkä takia sitä niin kauan kuvittelee olevansa pienempi kuin mitä todellisuudessa on kun alkaa lihomaan, eikä hälytyskellot näin ollen ala soimaan tarpeeksi ajoissa? Ja minkä takia laihtuessa sitä kuvittelee olevansa edelleen se lihava tyttö? 

Aivot huhuu, olkaa ajan tasalla pliis!



  



 

Houkutuksista ja lenkkeilystä.

Olen siitä "onnellisessa" asemassa laihduttamista ajatellen, että asun yksin. Monen monta kertaa olen parisuhteessa yrittänyt laihduttaa, mutta aina se on tyssännyt siihen että toiselta osapuolelta ei ole saanut tukea. Kaupassa kun olen käynyt vinkumaan jotain herkkua, se on ostettu. Ja vetele siinä sitten salaattia, kun toisella joku rullakebab edessä... Näin isossa projektissa toisen tuki on kuitenkin erittäin tärkeä, ja vaikka kumppani ei varsinaisesti laihduttaisikaan, jutussa pitäisi olla yhdessä mukana. Yhdessä syötäisi kevyesti ja käytäisi lenkillä. Laihdutus itsessään kun ei ole kuitenkaan mikään loppuelämän kestävä juttu (paitsi jos epäonnistuu siinä näin usein kuin minä) ja painonhallinta taasen käsittää ylipäätänsä terveellisen ruokavalion, joka siis ei normaalipainoisellekaan ole huono asia. Ja perheelliset laihduttajat ovat sitten vielä asia erikseen. Pirtelökuuria nyt ei voi suoranaisesti verrata tavalliseen laihduttamiseen, koska syömiset koostuu pelkästään noista tetroista. Siinä on laihduttamattoman kumppanin vaikea osallistua, vaikka laihduttajaa pystyykin tukemaan myös esimerkiksi lähtemällä mukaan lenkeille ja herkutella silloin kun laihduttaja ei ole paikalla. Mutta on tää kuitenkin niin paljon helpompaa tälleen sinkkuna. 

http://nousiaistenhautaus.fi/wp-content/uploads/2012/02/hautajaiset.jpg

Mun ensimmäinen konkreettinen koetinkivi tulee olemaan lauantaina. Mummon hautajaiset. En niinkään pelkää herkkuihin sortumista, vaan mietityttää miten kieltäydyn niistä herättämättä sen kummemmin huomiota. "Maistas kuinka herkullisia pikkuleipiä." En halua sukulaisten tietävän laihduttamisestani, ja äidiltäkin koitan salata mahdollisimman kauan. No, teetä tai kahvia voi onneksi ottaa, joten ihan pelkkä vesilasi edessä ei tarvitse istua. "Tuputtajille" pitää sitten perustella kieltäytymistä esimerkiksi vähän huonolla ololla. 

Seuraava, ehkä jopa tiukempi, tilanne tulee olemaan parin viikon päästä, kun meillä kioskiesimiehillä on myyntipalaveri toisella paikkakunnalla. Palaverit tunnetaan siitä, että siellä saa aina hyvää ruokaa seisovasta pöydästä ja on aamupalat ja pullakahvit ym. Miten kieltäydyn jopa kolmesta ruokailusta? Huono olo? "No pitäähän sun nyt edes jotain syödä jos se sillä lähtisi!" Työkaverit nyt on niitä vihoviimeisiä, joiden tästä tarvitsee tietää. Pari viikkoa tuosta täytyisi sitten pitää palaveri alaisille. No missäpä muualla se on perinteisesti pidetty kuin ravintolassa. Sen tosin saan järjestettyä niin, että vedän tällä kertaa palaverin jossain muualla, ja henkilökuntani saa halutessaan käydä sen jälkeen syömässä. Voin vaikka vedota tulleeni paikalle jostain, missä olen jo vetänyt mahan täyteen... Mun ei niinkään tee mieli syödä, vaan enemmänkin harmittaa kieltäytyä hyvistä, ILMAISISTA ruoista! 

Klikkaamalla suuremmaksi.

Eilen tosiaan tuli käytyä naapurin kanssa "pienellä" lenkillä... "Kuinkahan pitkälle jaksaa kävellä?" Siitä se ajatus sitten lähti. Täytyy kyllä todeta, että tälleen äkkiseltään tollanen 18 km ja 3,5 h on kyllä ihan liian pitkä kävelylenkiksi. Varmaan viimiset kymmenen kilometriä mietin luovuttamista ja raahauduin naapurin perässä, mutta selvisin kuin selvisinkin kotiin asti. Lenkin loppuvaiheessa naapuri ehdotti jos mentäisi matkan varrella olevaan pizzeriaan syömään salaatit. Sain onneksi sivuutettua sen sanomalla että jääkaapissa odottaa ruoka valmiina ja eihän sports trackeriä nyt voi kesken kaiken pysäyttää, että on se kotiin asti mentävä. Totesi mun olevan oikeassa ja soitti sitten matkalta pizzeriaan että ottaa salaatin mukaan.  

Minä 1 - Houkutukset 0.

Klikkaamalla suuremmaksi.

Tänään sitten oli vuorossa vähän maltillisempi lenkki. Ensin ajattelin, että en lähde ollenkaan, koska eilinen lenkki kuitenkin tuntui vielä melkoisesti takalistossa. Jostain kuitenkin kaivoin tsempin lähteä ovesta ulos. Kai se on tuo ihana kevätaurinko! Ja oli tässä tavallaan pieni koirakin haudattuna: lenkkeilyllä soin itselleni luvan köllötellä sohvalla loppupäivän. Tässä pirtelökuurilla ollessa on se hyvä puoli, että laihtuminen ei edellytä lenkkeilyä, koska syömisestä saatu energiamäärä on runsaasti alle peruskulutuksen. Voisi melkein sanoa, että rankkaa urheilua ei edes suositella juuri samasta syystä. Ite kuitenkin päätin aloittaa lenkkeilyn jo tälleen hyvissä ajoin, että se on sitten jo rutiinia kuurin loppuessa. En oo kyllä huomannu, että olisi tavallista rankempaa kuin muulloinkaan...

Huomenna tällä sitten toivottavasti wroom wroom! \o/

Huomenna olisi tarkoitus saada pyörä ajokuntoon. Kuten kuvasta näkyy, siinä oli todella kapea satula, jota ei oltu tarkoitettu maantiepyöräilyyn (maastopyörä kun on). Ostin jo viime kesänä siihen uuden satulan, joka on siitä asti pyörinyt pöydillä kun en muka osaa itse laittaa sitä. Tänään sitten päätin että nyt loppuu tekosyyt ja vaihdoin sen vihdoinkin. Ihan itse. Ja ihan väärin. Huomenna katson sitten ihan ajan kanssa ettei se enää pyöri eikä keiku, ja jee, sitten lähden koeajolle! 

Ainiin, nyt on kaksi viikkoa pirtelökuuria takana ja paino oli aamulla 90,5 (enkä tietenkään muistanut ottaa kuvaa siitä!). Mutta sehän siis tarkoittaa sitä, että kahdessa viikossa paino on tippunut jo 4,8 kg!! 

Olen tyytyväinen!

 

Mietteitä...

IHANAA PÄÄSIÄISTÄ KAIKILLE!!!

Toiset vetää kaksin käsin herkkuja, meikäläinen tuijottaa kelloa, milloin saa vetää seuraavan pirtelön... Mutta ei se mitään, sillä...

Viikko VLCD-dieettiä takana ja -4 kg!!! Alkuun päätin, etten käy kuin kerran viikossa vaa'alla, mutta en millään malta pysyä poissa! Motivoi äärettömästi nähdä päivä päivältä pienemmät lukemat.
 

Tavoitteena on siis tämän 10 viikon aikana ensin 80 kilon alitus, mutta mitä enemmän alle mennään, sen parempi. En edes muista koska olisin painanut niin "vähän". Joskus vuonna 2004..? Onkohan mulla niiltä ajoilta mitään valokuvia tallella..?

Yhtenä päivänä tiukan paikan tullessa sain motivoitua itseäni tulevalla ulkomuodollani. Mietin, että tämä kituutus kestää tosiaan vain 10 viikkoa elämästäni ja sen jälkeen olen jo hyvin lähellä tavoitepainoa (70 kg). Pienempikokoisena on varmasti paljon helpompaa lähteä ihmisten ilmoille ja puristaa sitten pois viimeisetkin ylimääräiset kilot. Ajatella, 29.5. on 10 viikkoa takana ja kesä vasta alussa! Kesästä tulee nautittua todennäköisesti aiempia vuosia enemmän. 

Ehkä, todennäköisesti, varmaankin, luulisin... Huomaan käyttäväni noita sanoja tulevaisuudesta puhuessani. Miksi en vaan voi uskoa, että pystyn tähän? Painoni putoaa! Näytän paremmalta! Elämänlaatuni paranee! Saan itsevarmuutta! Siinä missä aavistuksen verran "epäilen" noin suurta painonpudotusta, minua samalla pelottaa miten sopeudun uuteen vartalooni. Sitä kuvittelee tulevansa timmiksi 70 kiloiseksi, mutta todellisuudessa näin nopean painonpudotuksen seurauksena tuo sana timmi on kaukana... Nahka roikkuu, reidet höllyy... Tai siis hirveesti on tullu mietittyä, että palautuuko iho? Kuinka pitkän ylipainoisuuden jälkeen se ei enää palaudu? Olenko jo kolmekymppisenä liian vanha palaamaan entiseen? Mitä jos elämänlaatuni ei paranekkaan ja itsetuntoni palaudu? Hitaammassa painonpudotuksessa noihin asioihin ehtii sopeutua, mutta tässähän täytyy kiireen vilkkaa alkaa valmistautua henkisestikin! Lenkkeilyä koitan myös ottaa tähän vähitellen mukaan, jotta se sitten kesällä (ja tulevaisuudessakin) jäisi osaksi arkea. 

*tässä välissä kävin surffailemassa ennen-jälkeen-kuvia*

Kuinka helppoa laihtumisen jälkeen onkaan palata entiseen elämäntapaan? Sitä ajattelee, että nyt kun laihdun niin en aio enää ikinä lihoa samoihin mittoihin! En ikinä! Vaan kuinka helposti se kävi tuossa loppusyksystäkin... Jos olisin jättänyt repsahtamisen vain esim. viikkoon, tässä pudotettaisi nyt vain kymmentä eikä kahtakymmentä kiloa... Kokonaisvaltainen elämäntapamuutos kehiin, ettei takaisin lihomista pääse tapahtumaan. Tottakai tällaisen rääkkidieetin jälkeen jonkin verran tulee painoa takaisin kun nesteet hakevat paikkansa ja päivittäiset kalorimäärät nousevat alle 800 kcal:sta lähelle 2000 kcal, mutta kiloille on asetettava joku yläraja jolloin viimeistään on reagoitava. No, se on sitten sen ajan murhe. Nyt asetetaan niitä tavoitteita vain tuonne mahdollisimman alas.

Vaihteeksi taas sen ensimmäisen askeleen vuoro...

Keskiviikko 20.3.2013. Vaaka näyttää 95,3 kg... 

No, voinette arvata, ettei syksyinen skarppaaminen onnistunutkaan... Ainojäätelöä meni laatikko jos toinenkin ja lenkkeily jäi kokonaan... En tiiä, oliko se toi mun mielestä liian hidas painon putoaminen vai mikä..?

No, torstaina lampsin kauppaan ja mitäpäs sinne koriin sitten päätyikään..? 

Nyt oikeasti järeät konstit käyttöön ja läskille kyytiä! Aion siis jatkossa korvata ateriat pirtelöillä. 

Paino on noussut näihin lukemiin epäsäännöllisen ruokailurytmin ja suurien annoskokojen vuoksi puhumattakaan kaikesta siitä suklaasta, jäätelöstä, limskasta ja sipsistä mitä olen suuhuni työntänyt.  

Pirtelöissä kaikki edellämainitut ongelmat ratkeaa:

1. Kolme valmispirtelöä/viisi jauhepussia päivässä. Ruokailu on pakko kellottaa. 
2. Pirtelötetra on sen kokoinen kun on. Lisää ei oteta.
3. Esim. Naturdietin suklaapirtelö on niiiin maukasta (kuin paksua kaakaota) että siinä menee herkuttelut samassa. 

Oon vielä vähän untuvikko tän asian kanssa, ja oonkin yrittän kysellä hirveästi pirtelökuurin läpikäyneiltä ystäviltä neuvoja ja kokemuksia. Kovasti varoittelevat, että paino voi sitten kuurin jälkeen nousta helposti. No, niin mulle kävi lenkkeilyn lopettamisenkin jälkeen, eli tuskin se tässä on yhtään sen todennäköisempää. Edellisen blogikirjoituksen jälkeen joulukuusta +n.7 kg.

Kolme ensimmäistä päivää menneet yllättävän helposti. Nälkä ei oo juurikaan ehtinyt yllättää. Toki tänään vapaapäivänä on tullut kytättyä kelloa, että koska saan syödä seuraavan pirtelön. Töissä oli aivan ihanaa, kun eväs oli heti valmis nautittavaksi. Ei tarvinnut mikrottaa eikä pelätä, että ruoka ehtii jäähtyä ennenkuin ehtii loppuun asti. Pilli vaan tetraan ja *ryyst ryyst*. Tosin tossa perjantaina kävi heti klassiset eli pirtelöt unohtui kotiin. Onneksi töissä oli kaverilta saatuja kanakeittopusseja (Nutrilett), niin selvisin ensimmäisestä "Apua, mitä mie muka nyt sit syön!?" -paniikista. Se kanakeitto on kyl aivan järkkyä...  Tulipa helposti juotua paljon vettä, koska keitto piti melkeinpä sen avulla huuhtoa kurkusta alas. 

Mustikkapirtelöjauhepussipaketti (hahhah, mikä sanahirviö) oli tarjouksessa 11,90 €. Paketti sisältää 15 kerta-annosta. Nutriletin pirtelöt olivat tarjouksessa 3 kpl / 5 €. Eli jos meinaan vetää vain sen 3 annosta päivässä, viikon pöperöt maksoi ton 27,45 €. Toki lisäksi pitää lipittää päivittäin paljon vichyä ja/tai muita kalorittomia juomia sekä vettä. Jos laskee esim. 1,5 l vichyä per päivä jää yhden päivän syömisille hintaa saman verran kuin McDonaldsin BigMac-aterialle... 

Nyt jääkaappi näyttää tolta. Nutrilettiltä löytyy paljon herkullisen kuuloisia makuyhdistelmiä, mutta ikävä kyllä niistä jää aika soijainen jälkimaku. Onneksi vesihuikka heti perään tuo hedelmän maun paremmin esiin. Naturdietin suklaapirtelö taasen (kuten aiemmin mainitsin) on todella herkullista, eikä juurikaan tunnista ateriankorvikkeeksi.




Hirveesti oon yrittänyt etsiä netistä tietoa, jotta saisin käytyä tämän läpi mahdollisimman oikeaoppisesti, mutta yllättävän vähän tietoa löytyy ainakaan nutraamiseen liittyvillä hakusanoilla. Täytyy jatkossa koittaa esim. vlcd:llä... 

Punnituspäiväksi otan taas maanantain, ja nyt tulevana maanantaina sitten nappaan mitatkin jatkon vertailua varten. 

Näillä eväillä siis kevättä kohti! :)