Tuntoja varhaiskeskenmenosta
Sain tosiaan varhaiskeskenmenon viikolla 6+0. Raskaus oli vielä todella alussa, mutta kuitenkin sen verran pitkällä että uskalsin jo iloita siitä. Oli myös ihanaa suunnitella ja spekuloida ystäväporukassa tätä tulevaa perheenlisäystä kun he tuntuivat olevan asiasta vähintään yhtä innostuneita kuin minäkin. Täytyy myöntää että tuli oltua ehkä jopa turhan innoissaan, enhän edes ollut vielä käynyt ensimmäisessä ultrassa ja konkreettisesti nähnyt sisälläni kehittyvän jotain. Lapsi kuitenkin on sen verran toivottu, että kummasti sitä vaan rupesi asiasta leijumaan, vaikka järki koko ajan yritti kehottaa pitämään jalat maassa. Enhän edes tiennyt onko minun ylipäätään mahdollista saada lapsia, kunnes testi näytti kirkasta plussaa. Ikävä kyllä jouduin toteamaan kantapään kautta iloinneeni liian aikaisin.
Otin raskauden keskeytymisen melko raskaasti, vaikka en sitä läheisille niin näyttänytkään. Kai sitä mietti, että saanko olla näin tolaltani, raskaushan oli vielä todella alussa. Toisaalta jokainen ottaa asiat omalla tavallaan. Voiko sitä eri ihmisten kokemia suruja ja suremistapoja edes verrata toisiinsa? Eräs läheiseni meni aikanaan ensimmäiseen ultraan ja raskaus jouduttiin keskeyttämään, koska sydänääniä ei kuulunut. Toinen tuttavani kertoi joutuneensa synnyttämään seitsenkuisen vauvan sen kuoltua kohtuun. Itse en ehtinyt edes nähdä tai tuntea alkiota. Suruni tuntuu jotenkin mitättömältä heidän mahdolliseen suruunsa verrattuna.
Tunsin kerrankin saaneeni jotain täydellistä aikaiseksi mutta en saanut viedä asiaa loppuun. Ehkä en surekkaan menetystä vaan surun kaltainen tunne onkin jokin muu. Syyllisyys, epätieto, pettymys, viha, häpeä... Kaikki varmasti sallittuja tunteita, mutta tuntuu kuitenkin liioitetulta tuntea niin vahvasti. Keskenmenoa ei pysty edesauttamaan eikä ehkäisemään ja silti miettii että miksi näin kävi? Miksi joku toinen saa tehtyä lapsia kuin liukuhihnalta ja minä en onnistunut pitämään "lasta" sisälläni tuon kauempaa? Millainenkohan siitä olisi tullut? Miksi näin kävi? Miksi minun piti epäonnistua..?
Kokemus jätti minuun jälkensä, mutta silti halu tulla äidiksi on edelleen kova. Joka kuukausi sitä toivoo sydämensä kyllyydestä että tärppäisi. Samalla kuitenkin pelottaa. Pelkään, voinko nauttia raskaudesta täysillä vai meneekö raskausaika täysin huolehtimiseen että onhan kaikki hyvin. Kyllä tuo säikäytti ja muistutti taas, että asiat eivät ole päivänselvyyksiä.
On kuitenkin lohduttavaa tietää, että meidän ylipäätään on mahdollista saada lapsia. Ja voin taata, jahka joskus saan kunnian olla äiti, että lapsestani tulee maailman rakastetuin ja toivotuin.
Syystä tai toisesta, tällä kertaa oli tarkoitus käydä näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti