maanantai 16. tammikuuta 2017

*purnuti purnuti* *vali vali vali*

En jaksa aina laihduttaa! En en en en en en! Miksi en voi olla normaalipainoinen? Miksi en voi onnistua koskaan kerralla tavoitteeseen pääsemiseksi?

S (joka ennenkin vieraillut teksteissä) laihduttaa myös. (Sain luvan purnata tänne blogiin tästä.) Minä, joka en oikeasti ole repsunut syömisissäni, olen kahden viikon aikana pudottanut 3,5 kiloa. Sitten S......... "Mun kävi vähän tekee mieli karkkia." ja laittaa mulle ton vieressä olevan kuvan. Ja silti samassa ajassa pudotus 2,5 kiloa! En ymmärrä, en sitten millään! Ja voin valehtelematta sanoa, että hyvä jos vuodessa edes ostan tota määrää! Epäreilua!

Eilen oli taas punnituspäivä. Viikossa oli pudonnut 600g. Yritän olla positiivisin mielin, mutta olisin kyllä toivonut suurempaa pudotusta. Toisaalta mitäpä olen taas pudotettujen kilojen eteen männäviikolla tehnyt..? Kerran sain aikaiseksi käytyä salilla. Siitäkin tulin niin kipeäksi, että hyvä jos pääsin sohvalta ylös. Tein ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti vatsalihasliikkeitä. Ensin viiden kilon pallon kanssa kiertoa puolelta toiselle ja sen jälkeen samalla pallolla ihan perinteisiä vatsarutistuksia, ikäänkuin olisin heittänyt J:lle palloa. Samalla treenattiin kyljet ja selkä. Tulipa tehtyä sumokyykkyjä ja etuheilautuksiakin kahvakuulalla. Tänään sovittiin taas menosta, mutta vielä ei olla päätetty tehdäänkö sama treeni, vai tehdäänkö laitteilla jotain. Riippunee siitä, kuinka täynnä sali on. 

Eilen minua kävi ärsyttämään tuo -600g (ja kuten ehkä tekstin laadusta voi aistia, harmitusta on edelleen ilmassa). Mietin, että miten tämä on mulle aina niin mahdottoman vaikeaa. Ja niinpä sitten kauppareissulta tarttui mukaan kahden viikon ensimmäiset varsinaiset repsumiset: kaksi Fami-patukkaa. Söin ne kerralla ja tottakai sitä seurasi suunnaton morkkis... Miksi piti taas syödä? Mielihyvä kesti tasan sen puoli minuuttia, mitä mulla noiden tuhoamiseen meni aikaa! Ei todellakaan ollut sen arvoista! 

Ylipaino kulkee ajatuksissa koko ajan eri tilanteissa. Patukoita ostaessani mietin, että myyjä varmasti miettii että tuo pullukka ei kyllä noita tarvitse. Tänään santsatessani ruokaa ajattelin, että en minä saa ottaa lisää, minähän olen lihava ja laihdutuskuurilla! 

Ehkä huomenna on taas parempi päivä. Nyt en edes viitsi kirjoittaa enempää, kun teksti on pelkkää katkeraa valitusta. 

Eiku hei, tänäänhän on virallisesti Vuoden masentavin maanantai, ilmankos! 
(https://en.wikipedia.org/wiki/Blue_Monday_(date) )

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Muiden suhtautuminen laihduttamiseen

Tänään oli punnituspäivä! 2,9kg pois viikossa jee! Ihan vain järkeistämällä syömisiä aiemmin oppimani perusteella. Olen syönyt määrällisesti vähemmän, yrittänyt kasata lautaselle ruokia ns. oikeassa suhteessa, jättänyt naposteltavat pois ja liikkunut enemmän. Toistaiseksi hyvä hyvä, mutta kyllähän tämä tän alkuspurtin jälkeen stoppaa tai ainakin hidastuu. Ja jos nyt tää mun vähän vapaampi "dietti" saa minut toistuvasti lipsumaan ja sen myötä painonpudotus lakkaa, niin sitten on otettava joku tiukempi systeemi käyttöön. Mulla kun usein tuppaa toimimaan vain ja ainoastaan sellainen tarkka ja etukäteen kellotettu ruokavalio, missä ei ole varaa soveltaa yhtään. Mulla on tallessa ohje, jolla pudotin esikoisen jälkeen reilussa kolmessa kuukaudessa 15 kg, eli jos ei muu auta niin se sitten käyttöön. 

Mietin tossa yhtenä päivänä, että mitä muut mahtaa ajatella tästä mun jatkuvasta laihduttamisesta. "Hahhaha nyt se taas aloittaa ja metsäänhän tuo menee niinkuin sen muutkin tänastiset laihdutukset." Oon kuitenkin ajatellut sen niin, että vaikka laihduttaisin viikonkin, se tekee mun elimistölle ihan hyvää sen jatkuvan kaksinkäsin ruoan mättämisen sijaan. Ja jos en esimerkiksi esikoisen jälkeen olisi silloin laihduttanut, en tiedä missä painoni huitelisi nyt! Keräsinhän komeat 26 kg (!!!) kuopuksen odotusaikana, joista puolet lähti tostanoinvaan mutta nyt sitä toista puolta tässä sit tiputellaan. 

En oikein tiedä, millaista suhtautumista lähipiiriltä toivoisin. Aikaisemminkin muistaakseni olen asiaa täälläkin pohtinut ja ikäväkseni saanut todeta, että laihduttaja on projektinsa kanssa aika yksin. "Eihän yksi pulla nyt diettiä kaada." "Ethän sinä nyt loppuelämääsi voi kaikesta kieltäytyä." "No, mitäs kaikkea sinä nyt sitten SAAT syödä?" Mulla se vaan tuppaa olemaan niin, että se yksi pulla voi kaataa kaiken! Sitä ajattelee, että nyt kun otin tuon herkun niin tämä päivä meni harakoille siinä, joten otanpa nyt samantien sitten toisen ja kolmannen ja... Miksi niiden muiden kommenttien pitää olla hurjan vähätteleviä ja toisinaan jopa ivallisia? Parasta ehkä olisi, ettei ikinä kertoisi kenellekään laihduttavansa. Jättäisi sitten vaan kohteliaasti tarjottaessa pullan ottamatta. Kaikille paljon yksinkertaisempaa. Ja ei, tarkoitus ei olekkaan loppuelämää kaikesta hyvästä kieltäytyä. Tälleen laihduttaessa se herkku vaan tuppaa kumoamaan esim. aamulla tehdyn kuntosalitreenin ja laihdutus nyt vaan yksinkertaisesti vaatii tietynlaista kurinalaisuutta ja kieltäytymistä onnistuakseen. Painonhallinta on myöhemmin sitten eri asia, ja silloin opetellaan siinä painossa pysymistä ns. normaalissa elämässä. Sitten on eri asia silloin tällöin viettää karkkipäivää tai kahvipöydässä ottaa viineri. 

Ymmärrys, tsemppi, kannustus, kehut. Niillä ainakin tämä laihduttaja pääsee pitkälle.

Laitoin tohon ylemmäksi kuvan mun Polar Loopista. Minä pölvästi menin ja leikkasin siitä rannekkeen edellisellä laihdutuskerralla liian lyhyeksi. Kyllä se ranteeseen mahtuu, mutta ei hyvin. Eli ensimmäinen tavoite on 28.2.2017 mennessä -12 kg ja sen jälkeen asetan tavoitteeksi saada Polar Loopin mahtumaan ranteeseen. Olen meinaan aikamoinen "välineurheilija". On oltava aktiivisuusrannekkeet, sykevyöt, Sports Trackerit... Eivät ne mun puolesta lenkille tai salille lähde, mutta omalla tavallaan kuitenkin saavat minut liikkeelle!

Uusi viikko, uudet kujeet. Kyllä se olisi tollanen "miinus kakkonen" kiva nähdä ensi sunnuntainakin siellä vaa'alla.   

torstai 5. tammikuuta 2017

Ties kuinka mones aloitus...


Lähtötilanne 3.1.2017
Uudenvuodenlupauksesta se lähti. Tai no päätöksen asiasta tein jo joulukuun alussa, mutta aloitusajankohdaksi päätin klassisen 1.1.2017 (,joka ei edes, ajatelkaa, ollut maanantai!).  

Nyt viiden päivän jälkeen on vielä hyvin vaikea sanoa, mitä tästä tulee. Ei mulla nyt toistaiseksi ihan huonosti mene ainakaan sen perusteella, mitä "salaa" olen vaa'alla käynyt vilkuilemassa. Lukema on ollut aina pienempi kuin edelliskerralla. Koitan nyt malttaa kuitenkin pitäytyä siinä kerta viikossa punnituksessa, ja koska aloituspäivä oli sunnuntai, jatkossa punnituspäivä on myös sunnuntai. 

Nuo aloituskuvat ovat toissapäiväiset, eli 3.1.2017. Yök. En minä peilissä näytä tuolta! J:n otettua kuvat pyysin heti puhelimen takaisin, ettei vaan näe ottamiaan kuvia. Aivan kuin en näyttäisi normaalisti noin järkyltä! Mutta koska en voi neljän seinän sisällekään lukittua, sitä on vain elettävä tämän ulkomuodon kanssa, ja nyt yrittää muuttaa ulkomuotoa enemmän omaa silmää miellyttäväksi.  

Olen vajaa pari vuotta sitten käynyt myös tämän kokoisena salilla, mutta nyt tällä "ensimmäisellä" kerralla salille lähtiessä laitoin J:lle viestiä. "Oon läski. En kehtaa mennä." J ihmetteli, että missä mun hyvä itsetunto on, että nostaa mulle hattua kun edes viitsin yrittää. Totesin, että eihän mulla koskaan mitään itsetuntoa ole ollutkaan! Toki mulla on niitäkin päiviä, että vaatteet, hiukset ja meikki onnistuu, mutta kyllä sitä silti tuntee ihan kaikkia muita tuntoja peiliin katsoessa kuin itsevarmuutta! Toki nyt äitiyden myötä (kyllä, kaksi lasta olen saanut sitten edellisen postauksen!) siinä mielessä ajattelutapa on muuttunut, että en välitä enää muiden ihmisten ajatuksista. Mä oon mikä oon, enkä nyt just sillä hetkellä voi muuksi muuttua. En enää jännitä niin paljon sosiaalisia kohtaamisia, mutta kyllä tän, ilmeisesti sitten itsevarman, kuoren alla on vielä hyvin ujo ja pelokas tyttö. Lähinnä ne tuntemukset kuitenkin kohdistuvat omaan itseeni, ei niinkään muihin ihmisiin. Ja niin sitä sitten lähdettiin salille! 

Joskus kuvittelin, että salilla minua vain tuijotettaisiin, että mitä tuokin täällä tekee. Kuitenkin jo melkein heti ensimmäisellä kerralla sain huomata pelkoni turhaksi. Ei siellä kukaan ketään ehdi alkaa tuijottelemaan! Jokainen tekee omaa treeniohjelmaansa ja keskittyy siihen täysin. Ja vaikka joku nyt sitten siellä tuijottelisikin, se saa minut entistä ylpeämpänä tekemään omaa treeniäni ja näyttämään, että tässä ollaan nyt tosissaan ja katsokaapa minua puolen vuoden päästä! 

Hei hetkinen, onko tämä nyt sittenkin sitä itsevarmuutta? 

Hyvää vuotta 2017! Toivottakaa mulle onnea!