Tuntoja varhaiskeskenmenosta

Sain tosiaan varhaiskeskenmenon viikolla 6+0. Raskaus oli vielä todella alussa, mutta kuitenkin sen verran pitkällä että uskalsin jo iloita siitä. Oli myös ihanaa suunnitella ja spekuloida ystäväporukassa tätä tulevaa perheenlisäystä kun he tuntuivat olevan asiasta vähintään yhtä innostuneita kuin minäkin. Täytyy myöntää että tuli oltua ehkä jopa turhan innoissaan, enhän edes ollut vielä käynyt ensimmäisessä ultrassa ja konkreettisesti nähnyt sisälläni kehittyvän jotain. Lapsi kuitenkin on sen verran toivottu, että kummasti sitä vaan rupesi asiasta leijumaan, vaikka järki koko ajan yritti kehottaa pitämään jalat maassa. Enhän edes tiennyt onko minun ylipäätään mahdollista saada lapsia, kunnes testi näytti kirkasta plussaa. Ikävä kyllä jouduin toteamaan kantapään kautta iloinneeni liian aikaisin.

Kuva täältä.

Otin raskauden keskeytymisen melko raskaasti, vaikka en sitä läheisille niin näyttänytkään. Kai sitä mietti, että saanko olla näin tolaltani, raskaushan oli vielä todella alussa. Toisaalta jokainen ottaa asiat omalla tavallaan. Voiko sitä eri ihmisten kokemia suruja ja suremistapoja edes verrata toisiinsa? Eräs läheiseni meni aikanaan ensimmäiseen ultraan ja raskaus jouduttiin keskeyttämään, koska sydänääniä ei kuulunut. Toinen tuttavani kertoi joutuneensa synnyttämään seitsenkuisen vauvan sen kuoltua kohtuun. Itse en ehtinyt edes nähdä tai tuntea alkiota. Suruni tuntuu jotenkin mitättömältä heidän mahdolliseen suruunsa verrattuna.

Tunsin kerrankin saaneeni jotain täydellistä aikaiseksi mutta en saanut viedä asiaa loppuun. Ehkä en surekkaan menetystä vaan surun kaltainen tunne onkin jokin muu. Syyllisyys, epätieto, pettymys, viha, häpeä... Kaikki varmasti sallittuja tunteita, mutta tuntuu kuitenkin liioitetulta tuntea niin vahvasti. Keskenmenoa ei pysty edesauttamaan eikä ehkäisemään ja silti miettii että miksi näin kävi? Miksi joku toinen saa tehtyä lapsia kuin liukuhihnalta ja minä en onnistunut pitämään "lasta" sisälläni tuon kauempaa? Millainenkohan siitä olisi tullut? Miksi näin kävi? Miksi minun piti epäonnistua..? 

Kuva täältä.

Kokemus jätti minuun jälkensä, mutta silti halu tulla äidiksi on edelleen kova. Joka kuukausi sitä toivoo sydämensä kyllyydestä että tärppäisi. Samalla kuitenkin pelottaa. Pelkään, voinko nauttia raskaudesta täysillä vai meneekö raskausaika täysin huolehtimiseen että onhan kaikki hyvin. Kyllä tuo säikäytti ja muistutti taas, että asiat eivät ole päivänselvyyksiä.

On kuitenkin lohduttavaa tietää, että meidän ylipäätään on mahdollista saada lapsia. Ja voin taata, jahka joskus saan kunnian olla äiti, että lapsestani tulee maailman rakastetuin ja toivotuin.

Syystä tai toisesta, tällä kertaa oli tarkoitus käydä näin.
 

Uusi päivä, uudet kujeet

Odotit varmaan, että vuorossa on hehkutusta, kuinka pirtelödietti onnistui ja täällä kirjoittelee normaalipainoinen naikkonen? 

Väärin...

En edes enää muista mihin se pirtelödietti tyssäsi. Mutta niin siinä nyt kuitenkin kävi, että pirtelöt jäi kauppaan ja lenkkipoluilla jolkottelee joku muu kuin minä... Vanhat ruokailutottumukset palasivat arkeen ja paino pompsahti takaisin sinne ysikympin päälle. En tosin ole puoleen vuoteen uskaltanut käydä vaa'alla, mutta eipä kyllä ole tarvinut pienempiä vaatteitakaan ostella...

Onneksi tämä ei ole mikään laihdutusblogi!

No, pömpön pienennys ei ottanut tuulta alleen mutta siitä huolimatta elämä heitteli meikäläistä entistä mukavampaan suuntaan. Nyt nimittäin on tavoitteena tuo vatsan kasvattaminen! Elämääni asteli ihana mies ja haaveilu perheestä alkoi!

Heinäkuun alussa sain outoja vatsakipuja. Alavatsan kouristukset vetivät minut melkein kumaraan ja tuli pientä veristä vuotoa. No, kuten arvata saattaa, raskaustesti näytti positiivista! Katseltiin miehen kanssa elokuvaa ja kävin tekemässä testin "salaa" mainoskatkolla vessassakäynnin yhteydessä. Hipsin takaisin sohvalle sanomatta mitään, vaikka näin että testitikkuun alkoi samantien hahmottumaan toinen viiva. Seuraavalla mainoskatkolla totesin, että tein testin, mutten uskalla mennä katsomaan. Eihän sitä sinne vessaankaan voinut jättää, joten pakko oli rohkaista mieli ja mennä katsomaan, että onko se? Eikö se ole? Onko se? No, olihan se!! Siinä sitten vähän epäuskoisena istuttiin rinnakkain sohvalla, kuinka nopeasti olikaan tärpännyt! Raskaus onnistui heti toisesta kierrosta alettuamme "yrittämään" lasta. Tai no mentiin periaatteella "tulkoon jos on tullakseen" mutta kappas, sehän päätti tulla lähes välittömästi. 

Kukaan ei ikimaailmassa voi kuvitella kuinka onnelliseksi tuo toinen viiva minut teki! Olen koko aikuisikäni toivonut lasta ja kerrankin löytyi mies, jonka kanssa tämä unelma voisi toteutua! Vaikka raskaus oli tosi alussa, koko kesäloma meni molempien osalta vauva-arjesta haaveillessa. Mietittiin kumpi sieltä tulee ja nimeä ym. Kesäloma loppui ja ikävä kyllä samaan aikaan myös raskaus... 

Kuva: http://www.annegeddes.com/

Olin loman jälkeen ensimmäistä päivää töissä, kun tuntui, että nyt valuu jotain. Vaistomaisesti heti vessaan tarkistamaan ja järkytyksekseni jouduin toteamaan sen olevan verta! Lähdettiin S:n kanssa välittömästi työvuoroni jälkeen päivystykseen ja uutiset olivat musertavat: "Kohtu on tyhjä." S odotti aulassa ja kävellessäni häntä kohti mietin, että kyllä mä tän skarppaan. Mutta mun ei edes tarvinnut katsoa S:ää silmiin, kun repesin lohduttomaan itkuun. S tiesi heti mistä on kysymys. Rankin vaihe oli kuitenkin vielä edessä: mennä kotiin ja kertoa miehelle. Mies otti uutisen kuitenkin hyvin vastaan. Piti minua sylissä ja lohdutti. Se on ihana. Tasapainottaa hyvin tällaista henkeen ja vereen tunteellista tuulimyllyä! Se on mun vuoristoradan jarrumies.

En tiiä, tuleeko tästä nyt tällainen odotukseen tai sen puuttumiseen perustuva blogi. Jotenkin kuitenkin tuo varhaiskeskenmeno ja perheen perustamisen odotus laittaa niin paljon ajatuksia tän pienen ihmispolon päähän, että tekee ihan hyvää purkaa niitä välillä kirjoittamallakin. Ja haluan ehdottomasti pitää tämän blogin elossa! 

Tämä nyt oli tällainen pieni väliaikakatsaus. Ja koska tämä kirjoituskärpänen puraisi, niin eiköhän jatkoa seuraa piankin.