Hyviä uutisia!

Arvatkaas mitä? Tänään saavutin kaksi tavoitetta kerralla, sillä aamulla vaaka näytti "vain" 89,0 kg!? 17 päivää ja -5,3 kg! No, ei mulla tietenkään taas ollut kameraa siinä hollilla, ku ajattelin että "ihan ohimennen vaan piipahdan vaa'alla", kun eikös mun vaan kerta viikkoon pitäny käydä? Mutta hei oikeesti, -5,3 kg!
 

Minä kuvassa ≠ minäkuva

Koska eilen en muistanut ottaa vaa'an lukemasta kuvaa, otin tänään. Ja kappas vain, sehän näyttää vielä vähemmän kuin eilen! Viisi pudotettua kiloa häämöttää sadan gramman päässä! 

Ensimmäinen tavoite -5 kg. Toinen tavoite alle 90 kg. Kolmas tavoite -10 kg? Vai pitäisiköhän laittaa joku välitavoite..? Kivaa laittaa tavoitteita, kun kerta toisensa jälkeen vaaka näyttää vähemmän ja vähemmän.

Sain kun sainkin sen satulan laitettua pyörään oikein ja lähdin koeajolle. Ei näihin hommiin mitään miestä tarvita näköjään. En nyt pyöräillyt kuin tohon kolmen kilsan päähän käymään kioskilla, mutta tuleehan siitä jo "jopa" kuusi kilometriä yhteensä. Mikä siinä on, että aina pitää polkea täyttä vauhtia? Ylämäissä ei voi vaihtaa vaihdetta pienemmälle, vaan keuhkojen huutaessa hoosiannaa painettava seisten polkien eteenpäin? Vieläkin tuntuu sellanen polte hengittäessä. Toi kuusi kilometriä oli varmaan ihan hyvä matka näin alkuun, koska muuten olisin varmaan kuukahtanu matkan varrelle. Pyöräily on kyl ihan mukava lisä ton lenkkeilyn rinnalle, koska väkisinkin alkaa maisemat ja reitit puuduttaa. Pyörällä pääsee kuitenkin nopeasti edes vähän kauemmas kotoonta. Ja huomasimpa tossa muutes, että S:n autossa on peräkoukku (ja mulla jossain jemmassa auton perään laitettava pyöränkuljetusteline)! Jos siis joskus poljen liian kauas, pyörää ei tarvitse jättää sinne, vaan voin soittaa ikioman maantiepartion avuksi. Ei ole nimittäin kerta eikä kaksi, kun en ole jaksanut polkea jostain takaisin...

Tänään tein sitten vihdoinkin sen ällöttävänkin jutun, nimittäin kuvasin itseni.
 

4.4.2013: 158 cm, 90,4 kg BMI 36,1

On muutes aika rankkaa nähdä kaunistelematon totuus omasta vartalostaan. Ja nyt kuvia tuijotellessa vielä rankemmalta tuntuu julkaista nuo. Ei tuo ole se, mitä peili mulle näyttää. Olenko se oikeasti minä? Vaikka tässä nyt on ollut kymmenisen vuotta aikaa totutella isompaan ulkomuotoon, vieläkin se minäkuva on aivan jotain muuta. Ja on aina ollut, normaalivartaloisenakin. Minkä takia sitä ei voi pienempikokoisena olla tyytyväinen itseensä vaan näkee itsensä lihavana (/isompana kuin muut)? Minkä takia sitä niin kauan kuvittelee olevansa pienempi kuin mitä todellisuudessa on kun alkaa lihomaan, eikä hälytyskellot näin ollen ala soimaan tarpeeksi ajoissa? Ja minkä takia laihtuessa sitä kuvittelee olevansa edelleen se lihava tyttö? 

Aivot huhuu, olkaa ajan tasalla pliis!



  



 

Houkutuksista ja lenkkeilystä.

Olen siitä "onnellisessa" asemassa laihduttamista ajatellen, että asun yksin. Monen monta kertaa olen parisuhteessa yrittänyt laihduttaa, mutta aina se on tyssännyt siihen että toiselta osapuolelta ei ole saanut tukea. Kaupassa kun olen käynyt vinkumaan jotain herkkua, se on ostettu. Ja vetele siinä sitten salaattia, kun toisella joku rullakebab edessä... Näin isossa projektissa toisen tuki on kuitenkin erittäin tärkeä, ja vaikka kumppani ei varsinaisesti laihduttaisikaan, jutussa pitäisi olla yhdessä mukana. Yhdessä syötäisi kevyesti ja käytäisi lenkillä. Laihdutus itsessään kun ei ole kuitenkaan mikään loppuelämän kestävä juttu (paitsi jos epäonnistuu siinä näin usein kuin minä) ja painonhallinta taasen käsittää ylipäätänsä terveellisen ruokavalion, joka siis ei normaalipainoisellekaan ole huono asia. Ja perheelliset laihduttajat ovat sitten vielä asia erikseen. Pirtelökuuria nyt ei voi suoranaisesti verrata tavalliseen laihduttamiseen, koska syömiset koostuu pelkästään noista tetroista. Siinä on laihduttamattoman kumppanin vaikea osallistua, vaikka laihduttajaa pystyykin tukemaan myös esimerkiksi lähtemällä mukaan lenkeille ja herkutella silloin kun laihduttaja ei ole paikalla. Mutta on tää kuitenkin niin paljon helpompaa tälleen sinkkuna. 

http://nousiaistenhautaus.fi/wp-content/uploads/2012/02/hautajaiset.jpg

Mun ensimmäinen konkreettinen koetinkivi tulee olemaan lauantaina. Mummon hautajaiset. En niinkään pelkää herkkuihin sortumista, vaan mietityttää miten kieltäydyn niistä herättämättä sen kummemmin huomiota. "Maistas kuinka herkullisia pikkuleipiä." En halua sukulaisten tietävän laihduttamisestani, ja äidiltäkin koitan salata mahdollisimman kauan. No, teetä tai kahvia voi onneksi ottaa, joten ihan pelkkä vesilasi edessä ei tarvitse istua. "Tuputtajille" pitää sitten perustella kieltäytymistä esimerkiksi vähän huonolla ololla. 

Seuraava, ehkä jopa tiukempi, tilanne tulee olemaan parin viikon päästä, kun meillä kioskiesimiehillä on myyntipalaveri toisella paikkakunnalla. Palaverit tunnetaan siitä, että siellä saa aina hyvää ruokaa seisovasta pöydästä ja on aamupalat ja pullakahvit ym. Miten kieltäydyn jopa kolmesta ruokailusta? Huono olo? "No pitäähän sun nyt edes jotain syödä jos se sillä lähtisi!" Työkaverit nyt on niitä vihoviimeisiä, joiden tästä tarvitsee tietää. Pari viikkoa tuosta täytyisi sitten pitää palaveri alaisille. No missäpä muualla se on perinteisesti pidetty kuin ravintolassa. Sen tosin saan järjestettyä niin, että vedän tällä kertaa palaverin jossain muualla, ja henkilökuntani saa halutessaan käydä sen jälkeen syömässä. Voin vaikka vedota tulleeni paikalle jostain, missä olen jo vetänyt mahan täyteen... Mun ei niinkään tee mieli syödä, vaan enemmänkin harmittaa kieltäytyä hyvistä, ILMAISISTA ruoista! 

Klikkaamalla suuremmaksi.

Eilen tosiaan tuli käytyä naapurin kanssa "pienellä" lenkillä... "Kuinkahan pitkälle jaksaa kävellä?" Siitä se ajatus sitten lähti. Täytyy kyllä todeta, että tälleen äkkiseltään tollanen 18 km ja 3,5 h on kyllä ihan liian pitkä kävelylenkiksi. Varmaan viimiset kymmenen kilometriä mietin luovuttamista ja raahauduin naapurin perässä, mutta selvisin kuin selvisinkin kotiin asti. Lenkin loppuvaiheessa naapuri ehdotti jos mentäisi matkan varrella olevaan pizzeriaan syömään salaatit. Sain onneksi sivuutettua sen sanomalla että jääkaapissa odottaa ruoka valmiina ja eihän sports trackeriä nyt voi kesken kaiken pysäyttää, että on se kotiin asti mentävä. Totesi mun olevan oikeassa ja soitti sitten matkalta pizzeriaan että ottaa salaatin mukaan.  

Minä 1 - Houkutukset 0.

Klikkaamalla suuremmaksi.

Tänään sitten oli vuorossa vähän maltillisempi lenkki. Ensin ajattelin, että en lähde ollenkaan, koska eilinen lenkki kuitenkin tuntui vielä melkoisesti takalistossa. Jostain kuitenkin kaivoin tsempin lähteä ovesta ulos. Kai se on tuo ihana kevätaurinko! Ja oli tässä tavallaan pieni koirakin haudattuna: lenkkeilyllä soin itselleni luvan köllötellä sohvalla loppupäivän. Tässä pirtelökuurilla ollessa on se hyvä puoli, että laihtuminen ei edellytä lenkkeilyä, koska syömisestä saatu energiamäärä on runsaasti alle peruskulutuksen. Voisi melkein sanoa, että rankkaa urheilua ei edes suositella juuri samasta syystä. Ite kuitenkin päätin aloittaa lenkkeilyn jo tälleen hyvissä ajoin, että se on sitten jo rutiinia kuurin loppuessa. En oo kyllä huomannu, että olisi tavallista rankempaa kuin muulloinkaan...

Huomenna tällä sitten toivottavasti wroom wroom! \o/

Huomenna olisi tarkoitus saada pyörä ajokuntoon. Kuten kuvasta näkyy, siinä oli todella kapea satula, jota ei oltu tarkoitettu maantiepyöräilyyn (maastopyörä kun on). Ostin jo viime kesänä siihen uuden satulan, joka on siitä asti pyörinyt pöydillä kun en muka osaa itse laittaa sitä. Tänään sitten päätin että nyt loppuu tekosyyt ja vaihdoin sen vihdoinkin. Ihan itse. Ja ihan väärin. Huomenna katson sitten ihan ajan kanssa ettei se enää pyöri eikä keiku, ja jee, sitten lähden koeajolle! 

Ainiin, nyt on kaksi viikkoa pirtelökuuria takana ja paino oli aamulla 90,5 (enkä tietenkään muistanut ottaa kuvaa siitä!). Mutta sehän siis tarkoittaa sitä, että kahdessa viikossa paino on tippunut jo 4,8 kg!! 

Olen tyytyväinen!