Miksi olen ylipainoinen?

Maanantaina oli siis "virallinen" punnituspäivä! No, onhan reilu kilokin hyvä suoritus. Jotenkin sitä vaan kuvittelee, että kun jättää kaikki karkit pois ja lisää liikuntaa n. 400 % entiseen verrattuna, tulokset olisi kovempia. Ymmärrän kyllä, että eihän kukaan pysty tiputtamaan mitään viiden kilon viikkovauhtia. Olen vaan niin kärsimätön! Ensi maanantaina voisin mitata itseni, ja jos jatkossa sitten aina kuukausittain seurailisi senttien kehitystä. Oon jotenkin riippuvainen mittanauhasta ja vaa'asta. Koska tottakai tulokset lisää motivaatiota! Toisaalta, entä jos jonain viikkona (tai pahimmillaan useampana) tuloksia ei synnykään! Se lannisti minut edelliskerralla... 

75 kg.  Se on mun ensimmäinen tavoite. Tai kunhan pääsisi kerrankin edes alle 80 kg:n. En edes muista milloin olisin painanut niin "vähän". Helppo sanoa, mutta tästä kun nämä kilot karistan pois, en ikinä laske enää itseäni tämän kokoiseksi! Tosin noin sanoin silloinkin, kun edellisen kerran paino oli 80 kg:n tietämillä. "Ei ikinä enää tästä ylöspäin." 

Aina käsketään etsimään syitä. Juomiseen, ylipainoon, masennukseen... Mitkä tekijät ovat ajaneet minut tähän jamaan? Syyt selvittämällä pysyisi sitten paremmin pureutumaan ongelman ytimeen. Mun syyt... Ensimmäinen syy on varmastikin koulukiusaaminen. Oon ollut ihan normaalikokoinen lapsi, mutta lapsena sitä on niin helppo haukkua toisia läskiksi. Silloin jo loin itselleni täysin vääristyneen kuvan itsestäni. Olen läski. Täysi-ikäisyyden kynnyksellä painoin vain 52 kg. Solisluut paistoivat, mutta siltikään en pitänyt itseäni hoikkana. Kai sitä olisi pysynyt siinä painossa, ellen olisi mieltänyt itseäni isommaksi. Ja kukaan ei koskaan sanonut mulle, että oletpas sinä hoikka! Sitten syöt ja syöt, koska mitä väliä..! Pitkän aikaa painoni pyöri 64 kilossa. Se on mielestäni mulle ihan sopiva paino. Likkakaverini oli minua muutaman kilon hoikempi, joten jälleen kerran olin iso. En voinut lainata siltä vaatteita, koska ne eivät mahtuneet. Lisäksi hän aina aavistuksen korosti omaa pienuuttaan... Lopullinen niitti oli, kun 21 vuotiaana (vuonna 2003) minulla havaittiin pahalaatuinen munasarjakasvain. Se onneksi saatiin leikkaamalla pois, enkä joutunut käymään läpi mitään rankkoja hoitoja. Korvien välissä kuitenkin tapahtui jotain, ja aloin syömään... Ensimmäisen vuoden aikana painoni taisi nousta liki 10 kg. Pitkän aikaa syytin sairautta painonnoususta. Ai että kuinka vihainen olin lääkäreille, koska heidän mielestään painonnousu johtui minusta itsestäni. Vuonna 2006 painoin jo 100 kg.

Sunnuntaisen lenkkipolun varrelta.

 

Mutta mitä korvien välissä sitten tapahtui? Miksi päästin itseni tähän jamaan..? Ja miksi muutamien painonpudotusten jälkeen annoin aina painon nousta takaisin? En osaa vastata... Kai yksi syy on toisten vähättely... "Miten niin et nyt voi yhtä karkkia ottaa?" "Ärsyttää, kun ihmiset vaan lisää facebookiin hehkutuksia siitä, kuinka paljon minäkin päivänä liikkuneet." Tarvitsen tukea. En sellaista "ethän sinä nyt tota voi syödä kun laihdutat", vaan että ihmiset ottaisivat minut tosissaan! Tunnen itseni niin hyvin, että jos otan sen yhden karkin, seuraava karkki on miljoona kertaa helpompi ottaa. Mun on oltava ehdoton! Repiä itseni vesisateesta huolimatta lenkille, olla antamatta valtaa mieliteoille. Ja se sports tracker -päivitysten jakaminen facebookissa on osa mun projektia. Saan itseeni aikamoisen motivaatiopiikin yksistäkin kehuista, kuinka olen jaksanut kävellä noinkin paljon ja tuossa säässä!

Tänään lähdetään S:n kanssa taas lenkille. Keksittiin meidän painonpudotuskilpailulle palkintokin. Häviäjä vie voittajan ulos syömään! Aion todellakin voittaa! 

Tällä kertaa tuntuu siltä, että olen kerrankin aidosti tosissani! Periksi ei anneta!