Ensikäyntini Eiran sairaalassa

Eiran sairaalan sisäänkäynti

Sain kun sainkin leikkauksen rahoituksen hoitumaan, ja minulla oli ensikäynti Eirassa 26.11. Ensikäyntiin sisältyi kirurgin tapaaminen ja hänen kanssaan esitietolomakkeen läpikäynti. Kirurgin tapaaminen maksoi kuluineen 135,35 €. Tämä hinta voi varmaankin olla yksilöllistä riippuen vastaanotolla vietetyn ajan pituudesta, mutta on kuitenkin suuntaa antava. Alustavaksi leikkauspäiväksi valikoitui 28.1., mikäli niin sanotusti kaikki menee suunnitellusti. En oikein itsekään ole varma, mikä voisi olla se jokin, joka tuon päivän voisi siirtää..? 

Painoni ollessa nyt korkeimmalla kuin ikinä (huikeat 123,1kg👀), kirurgi antoi painonpudotustavoitteeksi saada 10kg pois. Aloitin itsenäisesti pudottamisen heti käyntiä seuraavana maanantaina, eli 29.11., ja viikossa onkin nyt tippunut jo 3,4 kg! Koitan nyt tehokkaasti saada painon mahdollisimman alas ennen leikkausta, joten olen kiinnittänyt huomiota siihen, mitä pistän suuhuni ja varsinkin siihen, kuinka paljon. 

Motivaatio on nyt aivan erilainen, kun oikeasti on se tarkka kohde ja päivä kiikarissa. 

Sain ensikäynnillä lähetteen labroihin, joissa tutkitaan mm. eri vitamiinit, ferritiini, sokerit, kolesteroli,..... Pari labraa saan muiden asioiden yhteydessä julkisella puolella, ja loput yritän änkeä työhöntulotarkastuksen labrojen yhteyteen. Näiden suhteen aikataulu on suht tiukka, koska tulosten pitäisi olla valmiit 13.12., jolloin minulla on Eirassa sisätautilääkärin vastaanotto. 17.12. minulle soittaa ravintoterapeutti, jonka kanssa sitten sovitaan ene-dietin aloituksesta ja muusta ravintoon liittyvistä asioista. Lisäksi sain lähetteen uniapneatutkimuksiin ja gastroskopiaan. Nämä viimeksimainitut määrätään tietääkseni esitietojen perusteella, eli ei välttämättä kaikille. Minulle määräyksen perusteena oli mm. kuorsaus ja satunnainen närästys.

Leikkauksen hintaan, 9850 €, sisältyy mielestäni melkoisen vähän itse operaation "ulkopuolisia" juttuja. Minulla ei toki ole tietoa muiden sairaaloiden palveluista tai mitä heidän hintoihin sisältyy, mutta tämä on tällainen oma tunne. Valitsin Eiran sairaalan, koska Eirasta löytyi parhaiten tietoa, yhteydenotto oli helppoa ja nopeaa, ja se on Suomessa suurin lihavuusleikkauksiin erikoistunut yksityinen sairaala. Myös kirurgit ovat Suomen kokeneimpia, joten koen olevani hyvissä käsissä koko leikkauspolun.

Eirassa leikkauksen hintaan sisältyy:

• lihavuusleikkaus Eiran sairaalassa Helsingissä, jonka suorittaa kokeneet lihavuusleikkauskirurgit
• yöpyminen Eiran sairaalan vuodeosastolla, yhden tai kahden hengen huoneessa
• leikkaavan kirurgin ja Painonhallintaklinikan sairaanhoitajan tapaaminen ennen kotiutumista
• leikkauksen jälkeen kirurgin puhelinkonsultaatio
• kuukauden kuluttua jälkitarkastus ravintoterapeutin luona

Lisäksi voit sekä ennen leikkausta, että leikkauksen jälkeen olla milloin tahansa yhteydessä Painonhallintaklinikan sairaanhoitajaan.

Hintaan ei sisälly: 

• yksilöllisesti määrättävät laboratoriokokeet
• sisätautilääkärin vastaanotto
• kirurgin vastaanotto
• ravitsemusterapeutin vastaanotto
• mahdollisesti ennen leikkausta tehtävä gastroskopia tai uniapneatutkimus
• vuosikontrollit

Eiran sairaalan kaunis odotusaula

(Hintatietojen lähde: https://www.eiransairaala.fi/fi/Palvelut/Erikoisklinikat/Painonhallintaklinikka/Lihavuusleikkaus ja tiedot käyty nappaamassa sivustolta 6.12.2021)

Nyt tosiaan itsenäisesti tässä pudottelen painoa kevyemmällä ruokavaliolla ja katsotaan määrääkö ravintoterapeutti sitten suoraan ene-dietille vai miten edetään. 

Kysymyksiä ja kokemuksia otan enemmän kuin mielelläni vastaan. 

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Matka kohti lihavuusleikkausta alkaa

Tein tuossa vuosi sitten päätöksen hoitaa lihavuuttani lihavuusleikkauksen avulla. Otin asiasta paljon selvää ja kävin terveysasemalla sairaanhoitajan vastaanotollakin. Sairaanhoitaja ei vaan ottanut kuuleviin korviinsakaan toivettani leikkaukseen pääsystä, joten käynti lannisti minua entisestään ja vuoden aikana paino nousi vielä kymmenisen kiloa siitä käynnistä! 

Kova työtahti piti ajatukset vuoden verran poissa leikkauksesta, kunnes nyt taas tilanteen rauhoituttua sain aikaa pistää jälleen itseäni ja omaa hyvinvointiani etusijalle. 

Lokakuussa olin yhteydessä Eiran sairaalaan. Julkisella leikkaus olisi ns. ilmainen, mutta jonot ovat jo muutenkin pitkät, saati nyt vielä koronan myötä. Omassa sairaanhoitopiirissäni leikkaukseen pääsyyn menisi n. puolitoista vuotta, ja minun luonteella ei odotella mitään epämääräistä päivää tulevaisuudessa. Toki valintani hoitaa asia yksityisellä vaatii ~10 000 € rahaa, mutta uskon saavani tällä lyhyemmällä hoitopolulla aivan yhtä hyviä tuloksia aikaan, sekä pidettyä paremmin fokuksen siellä määränpäässä. Jahka todennäköisesti ensi viikon aikana saan leikkauksen rahoituksen kuntoon, pystyn polkaisemaan tämän matkan todellisesti käyntiin. 

Oi, mikä palo minulla on ollut päästä kirjoittamaan! Someen on niin erilaista kirjoittaa, joten päivitykset jäävät yleensä todella lyhyeksi. Vaihdoin nyt tämän bloginkin nimen vastaamaan instagram-profiilia, jotta nämä voivat kulkea jatkossa käsi kädessä. 

Tervetuloa jälleen seuraamaan matkaani kohti tavoitettani. Vihdoinkin saan päätöksen tälle ikuiselle lihomiselle, laihduttamiselle, lihomiselle, ....!

*purnuti purnuti* *vali vali vali*

En jaksa aina laihduttaa! En en en en en en! Miksi en voi olla normaalipainoinen? Miksi en voi onnistua koskaan kerralla tavoitteeseen pääsemiseksi?

S (joka ennenkin vieraillut teksteissä) laihduttaa myös. (Sain luvan purnata tänne blogiin tästä.) Minä, joka en oikeasti ole repsunut syömisissäni, olen kahden viikon aikana pudottanut 3,5 kiloa. Sitten S......... "Mun kävi vähän tekee mieli karkkia." ja laittaa mulle ton vieressä olevan kuvan. Ja silti samassa ajassa pudotus 2,5 kiloa! En ymmärrä, en sitten millään! Ja voin valehtelematta sanoa, että hyvä jos vuodessa edes ostan tota määrää! Epäreilua!

Eilen oli taas punnituspäivä. Viikossa oli pudonnut 600g. Yritän olla positiivisin mielin, mutta olisin kyllä toivonut suurempaa pudotusta. Toisaalta mitäpä olen taas pudotettujen kilojen eteen männäviikolla tehnyt..? Kerran sain aikaiseksi käytyä salilla. Siitäkin tulin niin kipeäksi, että hyvä jos pääsin sohvalta ylös. Tein ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti vatsalihasliikkeitä. Ensin viiden kilon pallon kanssa kiertoa puolelta toiselle ja sen jälkeen samalla pallolla ihan perinteisiä vatsarutistuksia, ikäänkuin olisin heittänyt J:lle palloa. Samalla treenattiin kyljet ja selkä. Tulipa tehtyä sumokyykkyjä ja etuheilautuksiakin kahvakuulalla. Tänään sovittiin taas menosta, mutta vielä ei olla päätetty tehdäänkö sama treeni, vai tehdäänkö laitteilla jotain. Riippunee siitä, kuinka täynnä sali on. 

Eilen minua kävi ärsyttämään tuo -600g (ja kuten ehkä tekstin laadusta voi aistia, harmitusta on edelleen ilmassa). Mietin, että miten tämä on mulle aina niin mahdottoman vaikeaa. Ja niinpä sitten kauppareissulta tarttui mukaan kahden viikon ensimmäiset varsinaiset repsumiset: kaksi Fami-patukkaa. Söin ne kerralla ja tottakai sitä seurasi suunnaton morkkis... Miksi piti taas syödä? Mielihyvä kesti tasan sen puoli minuuttia, mitä mulla noiden tuhoamiseen meni aikaa! Ei todellakaan ollut sen arvoista! 

Ylipaino kulkee ajatuksissa koko ajan eri tilanteissa. Patukoita ostaessani mietin, että myyjä varmasti miettii että tuo pullukka ei kyllä noita tarvitse. Tänään santsatessani ruokaa ajattelin, että en minä saa ottaa lisää, minähän olen lihava ja laihdutuskuurilla! 

Ehkä huomenna on taas parempi päivä. Nyt en edes viitsi kirjoittaa enempää, kun teksti on pelkkää katkeraa valitusta. 

Eiku hei, tänäänhän on virallisesti Vuoden masentavin maanantai, ilmankos! 
(https://en.wikipedia.org/wiki/Blue_Monday_(date) )

Muiden suhtautuminen laihduttamiseen

Tänään oli punnituspäivä! 2,9kg pois viikossa jee! Ihan vain järkeistämällä syömisiä aiemmin oppimani perusteella. Olen syönyt määrällisesti vähemmän, yrittänyt kasata lautaselle ruokia ns. oikeassa suhteessa, jättänyt naposteltavat pois ja liikkunut enemmän. Toistaiseksi hyvä hyvä, mutta kyllähän tämä tän alkuspurtin jälkeen stoppaa tai ainakin hidastuu. Ja jos nyt tää mun vähän vapaampi "dietti" saa minut toistuvasti lipsumaan ja sen myötä painonpudotus lakkaa, niin sitten on otettava joku tiukempi systeemi käyttöön. Mulla kun usein tuppaa toimimaan vain ja ainoastaan sellainen tarkka ja etukäteen kellotettu ruokavalio, missä ei ole varaa soveltaa yhtään. Mulla on tallessa ohje, jolla pudotin esikoisen jälkeen reilussa kolmessa kuukaudessa 15 kg, eli jos ei muu auta niin se sitten käyttöön. 

Mietin tossa yhtenä päivänä, että mitä muut mahtaa ajatella tästä mun jatkuvasta laihduttamisesta. "Hahhaha nyt se taas aloittaa ja metsäänhän tuo menee niinkuin sen muutkin tänastiset laihdutukset." Oon kuitenkin ajatellut sen niin, että vaikka laihduttaisin viikonkin, se tekee mun elimistölle ihan hyvää sen jatkuvan kaksinkäsin ruoan mättämisen sijaan. Ja jos en esimerkiksi esikoisen jälkeen olisi silloin laihduttanut, en tiedä missä painoni huitelisi nyt! Keräsinhän komeat 26 kg (!!!) kuopuksen odotusaikana, joista puolet lähti tostanoinvaan mutta nyt sitä toista puolta tässä sit tiputellaan. 

En oikein tiedä, millaista suhtautumista lähipiiriltä toivoisin. Aikaisemminkin muistaakseni olen asiaa täälläkin pohtinut ja ikäväkseni saanut todeta, että laihduttaja on projektinsa kanssa aika yksin. "Eihän yksi pulla nyt diettiä kaada." "Ethän sinä nyt loppuelämääsi voi kaikesta kieltäytyä." "No, mitäs kaikkea sinä nyt sitten SAAT syödä?" Mulla se vaan tuppaa olemaan niin, että se yksi pulla voi kaataa kaiken! Sitä ajattelee, että nyt kun otin tuon herkun niin tämä päivä meni harakoille siinä, joten otanpa nyt samantien sitten toisen ja kolmannen ja... Miksi niiden muiden kommenttien pitää olla hurjan vähätteleviä ja toisinaan jopa ivallisia? Parasta ehkä olisi, ettei ikinä kertoisi kenellekään laihduttavansa. Jättäisi sitten vaan kohteliaasti tarjottaessa pullan ottamatta. Kaikille paljon yksinkertaisempaa. Ja ei, tarkoitus ei olekkaan loppuelämää kaikesta hyvästä kieltäytyä. Tälleen laihduttaessa se herkku vaan tuppaa kumoamaan esim. aamulla tehdyn kuntosalitreenin ja laihdutus nyt vaan yksinkertaisesti vaatii tietynlaista kurinalaisuutta ja kieltäytymistä onnistuakseen. Painonhallinta on myöhemmin sitten eri asia, ja silloin opetellaan siinä painossa pysymistä ns. normaalissa elämässä. Sitten on eri asia silloin tällöin viettää karkkipäivää tai kahvipöydässä ottaa viineri. 

Ymmärrys, tsemppi, kannustus, kehut. Niillä ainakin tämä laihduttaja pääsee pitkälle.

Laitoin tohon ylemmäksi kuvan mun Polar Loopista. Minä pölvästi menin ja leikkasin siitä rannekkeen edellisellä laihdutuskerralla liian lyhyeksi. Kyllä se ranteeseen mahtuu, mutta ei hyvin. Eli ensimmäinen tavoite on 28.2.2017 mennessä -12 kg ja sen jälkeen asetan tavoitteeksi saada Polar Loopin mahtumaan ranteeseen. Olen meinaan aikamoinen "välineurheilija". On oltava aktiivisuusrannekkeet, sykevyöt, Sports Trackerit... Eivät ne mun puolesta lenkille tai salille lähde, mutta omalla tavallaan kuitenkin saavat minut liikkeelle!

Uusi viikko, uudet kujeet. Kyllä se olisi tollanen "miinus kakkonen" kiva nähdä ensi sunnuntainakin siellä vaa'alla.   

Ties kuinka mones aloitus...

Lähtötilanne 3.1.2017

Uudenvuodenlupauksesta se lähti. Tai no päätöksen asiasta tein jo joulukuun alussa, mutta aloitusajankohdaksi päätin klassisen 1.1.2017 (,joka ei edes, ajatelkaa, ollut maanantai!).  

Nyt viiden päivän jälkeen on vielä hyvin vaikea sanoa, mitä tästä tulee. Ei mulla nyt toistaiseksi ihan huonosti mene ainakaan sen perusteella, mitä "salaa" olen vaa'alla käynyt vilkuilemassa. Lukema on ollut aina pienempi kuin edelliskerralla. Koitan nyt malttaa kuitenkin pitäytyä siinä kerta viikossa punnituksessa, ja koska aloituspäivä oli sunnuntai, jatkossa punnituspäivä on myös sunnuntai. 

Nuo aloituskuvat ovat toissapäiväiset, eli 3.1.2017. Yök. En minä peilissä näytä tuolta! J:n otettua kuvat pyysin heti puhelimen takaisin, ettei vaan näe ottamiaan kuvia. Aivan kuin en näyttäisi normaalisti noin järkyltä! Mutta koska en voi neljän seinän sisällekään lukittua, sitä on vain elettävä tämän ulkomuodon kanssa, ja nyt yrittää muuttaa ulkomuotoa enemmän omaa silmää miellyttäväksi.  

Olen vajaa pari vuotta sitten käynyt myös tämän kokoisena salilla, mutta nyt tällä "ensimmäisellä" kerralla salille lähtiessä laitoin J:lle viestiä. "Oon läski. En kehtaa mennä." J ihmetteli, että missä mun hyvä itsetunto on, että nostaa mulle hattua kun edes viitsin yrittää. Totesin, että eihän mulla koskaan mitään itsetuntoa ole ollutkaan! Toki mulla on niitäkin päiviä, että vaatteet, hiukset ja meikki onnistuu, mutta kyllä sitä silti tuntee ihan kaikkia muita tuntoja peiliin katsoessa kuin itsevarmuutta! Toki nyt äitiyden myötä (kyllä, kaksi lasta olen saanut sitten edellisen postauksen!) siinä mielessä ajattelutapa on muuttunut, että en välitä enää muiden ihmisten ajatuksista. Mä oon mikä oon, enkä nyt just sillä hetkellä voi muuksi muuttua. En enää jännitä niin paljon sosiaalisia kohtaamisia, mutta kyllä tän, ilmeisesti sitten itsevarman, kuoren alla on vielä hyvin ujo ja pelokas tyttö. Lähinnä ne tuntemukset kuitenkin kohdistuvat omaan itseeni, ei niinkään muihin ihmisiin. Ja niin sitä sitten lähdettiin salille! 

Joskus kuvittelin, että salilla minua vain tuijotettaisiin, että mitä tuokin täällä tekee. Kuitenkin jo melkein heti ensimmäisellä kerralla sain huomata pelkoni turhaksi. Ei siellä kukaan ketään ehdi alkaa tuijottelemaan! Jokainen tekee omaa treeniohjelmaansa ja keskittyy siihen täysin. Ja vaikka joku nyt sitten siellä tuijottelisikin, se saa minut entistä ylpeämpänä tekemään omaa treeniäni ja näyttämään, että tässä ollaan nyt tosissaan ja katsokaapa minua puolen vuoden päästä! 

Hei hetkinen, onko tämä nyt sittenkin sitä itsevarmuutta? 

Hyvää vuotta 2017! Toivottakaa mulle onnea! 

Tuntoja varhaiskeskenmenosta

Sain tosiaan varhaiskeskenmenon viikolla 6+0. Raskaus oli vielä todella alussa, mutta kuitenkin sen verran pitkällä että uskalsin jo iloita siitä. Oli myös ihanaa suunnitella ja spekuloida ystäväporukassa tätä tulevaa perheenlisäystä kun he tuntuivat olevan asiasta vähintään yhtä innostuneita kuin minäkin. Täytyy myöntää että tuli oltua ehkä jopa turhan innoissaan, enhän edes ollut vielä käynyt ensimmäisessä ultrassa ja konkreettisesti nähnyt sisälläni kehittyvän jotain. Lapsi kuitenkin on sen verran toivottu, että kummasti sitä vaan rupesi asiasta leijumaan, vaikka järki koko ajan yritti kehottaa pitämään jalat maassa. Enhän edes tiennyt onko minun ylipäätään mahdollista saada lapsia, kunnes testi näytti kirkasta plussaa. Ikävä kyllä jouduin toteamaan kantapään kautta iloinneeni liian aikaisin.

Kuva täältä.

Otin raskauden keskeytymisen melko raskaasti, vaikka en sitä läheisille niin näyttänytkään. Kai sitä mietti, että saanko olla näin tolaltani, raskaushan oli vielä todella alussa. Toisaalta jokainen ottaa asiat omalla tavallaan. Voiko sitä eri ihmisten kokemia suruja ja suremistapoja edes verrata toisiinsa? Eräs läheiseni meni aikanaan ensimmäiseen ultraan ja raskaus jouduttiin keskeyttämään, koska sydänääniä ei kuulunut. Toinen tuttavani kertoi joutuneensa synnyttämään seitsenkuisen vauvan sen kuoltua kohtuun. Itse en ehtinyt edes nähdä tai tuntea alkiota. Suruni tuntuu jotenkin mitättömältä heidän mahdolliseen suruunsa verrattuna.

Tunsin kerrankin saaneeni jotain täydellistä aikaiseksi mutta en saanut viedä asiaa loppuun. Ehkä en surekkaan menetystä vaan surun kaltainen tunne onkin jokin muu. Syyllisyys, epätieto, pettymys, viha, häpeä... Kaikki varmasti sallittuja tunteita, mutta tuntuu kuitenkin liioitetulta tuntea niin vahvasti. Keskenmenoa ei pysty edesauttamaan eikä ehkäisemään ja silti miettii että miksi näin kävi? Miksi joku toinen saa tehtyä lapsia kuin liukuhihnalta ja minä en onnistunut pitämään "lasta" sisälläni tuon kauempaa? Millainenkohan siitä olisi tullut? Miksi näin kävi? Miksi minun piti epäonnistua..? 

Kuva täältä.

Kokemus jätti minuun jälkensä, mutta silti halu tulla äidiksi on edelleen kova. Joka kuukausi sitä toivoo sydämensä kyllyydestä että tärppäisi. Samalla kuitenkin pelottaa. Pelkään, voinko nauttia raskaudesta täysillä vai meneekö raskausaika täysin huolehtimiseen että onhan kaikki hyvin. Kyllä tuo säikäytti ja muistutti taas, että asiat eivät ole päivänselvyyksiä.

On kuitenkin lohduttavaa tietää, että meidän ylipäätään on mahdollista saada lapsia. Ja voin taata, jahka joskus saan kunnian olla äiti, että lapsestani tulee maailman rakastetuin ja toivotuin.

Syystä tai toisesta, tällä kertaa oli tarkoitus käydä näin.
 

Uusi päivä, uudet kujeet

Odotit varmaan, että vuorossa on hehkutusta, kuinka pirtelödietti onnistui ja täällä kirjoittelee normaalipainoinen naikkonen? 

Väärin...

En edes enää muista mihin se pirtelödietti tyssäsi. Mutta niin siinä nyt kuitenkin kävi, että pirtelöt jäi kauppaan ja lenkkipoluilla jolkottelee joku muu kuin minä... Vanhat ruokailutottumukset palasivat arkeen ja paino pompsahti takaisin sinne ysikympin päälle. En tosin ole puoleen vuoteen uskaltanut käydä vaa'alla, mutta eipä kyllä ole tarvinut pienempiä vaatteitakaan ostella...

Onneksi tämä ei ole mikään laihdutusblogi!

No, pömpön pienennys ei ottanut tuulta alleen mutta siitä huolimatta elämä heitteli meikäläistä entistä mukavampaan suuntaan. Nyt nimittäin on tavoitteena tuo vatsan kasvattaminen! Elämääni asteli ihana mies ja haaveilu perheestä alkoi!

Heinäkuun alussa sain outoja vatsakipuja. Alavatsan kouristukset vetivät minut melkein kumaraan ja tuli pientä veristä vuotoa. No, kuten arvata saattaa, raskaustesti näytti positiivista! Katseltiin miehen kanssa elokuvaa ja kävin tekemässä testin "salaa" mainoskatkolla vessassakäynnin yhteydessä. Hipsin takaisin sohvalle sanomatta mitään, vaikka näin että testitikkuun alkoi samantien hahmottumaan toinen viiva. Seuraavalla mainoskatkolla totesin, että tein testin, mutten uskalla mennä katsomaan. Eihän sitä sinne vessaankaan voinut jättää, joten pakko oli rohkaista mieli ja mennä katsomaan, että onko se? Eikö se ole? Onko se? No, olihan se!! Siinä sitten vähän epäuskoisena istuttiin rinnakkain sohvalla, kuinka nopeasti olikaan tärpännyt! Raskaus onnistui heti toisesta kierrosta alettuamme "yrittämään" lasta. Tai no mentiin periaatteella "tulkoon jos on tullakseen" mutta kappas, sehän päätti tulla lähes välittömästi. 

Kukaan ei ikimaailmassa voi kuvitella kuinka onnelliseksi tuo toinen viiva minut teki! Olen koko aikuisikäni toivonut lasta ja kerrankin löytyi mies, jonka kanssa tämä unelma voisi toteutua! Vaikka raskaus oli tosi alussa, koko kesäloma meni molempien osalta vauva-arjesta haaveillessa. Mietittiin kumpi sieltä tulee ja nimeä ym. Kesäloma loppui ja ikävä kyllä samaan aikaan myös raskaus... 

Kuva: http://www.annegeddes.com/

Olin loman jälkeen ensimmäistä päivää töissä, kun tuntui, että nyt valuu jotain. Vaistomaisesti heti vessaan tarkistamaan ja järkytyksekseni jouduin toteamaan sen olevan verta! Lähdettiin S:n kanssa välittömästi työvuoroni jälkeen päivystykseen ja uutiset olivat musertavat: "Kohtu on tyhjä." S odotti aulassa ja kävellessäni häntä kohti mietin, että kyllä mä tän skarppaan. Mutta mun ei edes tarvinnut katsoa S:ää silmiin, kun repesin lohduttomaan itkuun. S tiesi heti mistä on kysymys. Rankin vaihe oli kuitenkin vielä edessä: mennä kotiin ja kertoa miehelle. Mies otti uutisen kuitenkin hyvin vastaan. Piti minua sylissä ja lohdutti. Se on ihana. Tasapainottaa hyvin tällaista henkeen ja vereen tunteellista tuulimyllyä! Se on mun vuoristoradan jarrumies.

En tiiä, tuleeko tästä nyt tällainen odotukseen tai sen puuttumiseen perustuva blogi. Jotenkin kuitenkin tuo varhaiskeskenmeno ja perheen perustamisen odotus laittaa niin paljon ajatuksia tän pienen ihmispolon päähän, että tekee ihan hyvää purkaa niitä välillä kirjoittamallakin. Ja haluan ehdottomasti pitää tämän blogin elossa! 

Tämä nyt oli tällainen pieni väliaikakatsaus. Ja koska tämä kirjoituskärpänen puraisi, niin eiköhän jatkoa seuraa piankin.